Kolmen nimekkään suomalaisen taidemaalarin maailmoja voi tutkiskella HAM Helsingissä Tennispalatsissa. Elina Merenmiehen tummasävyiset meditatiivisesti virtaavat teokset väläyttelevät taustallaan toivoa. Anna Retulainen maalaa muistikuvia jättäen ihmiset pois näkyviltä. Ja Jukka Korkeilan töissä ei jää aihe arvailujen varaan. Näyttelyn nimi Nautinto kuvaa kohtaamista maalaustaiteen kanssa, niin nautintoa kuin kieltäytymistäkin. Samalla nimellä on julkaistu kirja, jossa taiteilijat avaavat ajatuksiaan siveltimenvetojen takana.
Maalaustaiteen näyttelyt vetävät aina puoleensa. Maalaus on kuvataiteen alue, jonka tunnen kaikkein läheisimmäksi. Olen aina onnellinen päästessäni näkemään Anna Retulaisen värejä ja viivaa.Elina Merenmies, Jukka Korkeila ja Anna Retulainen edustavat saman aikakauden taidemaalareita.Puutarha, 2015, Elina Merenmies. Taiteilijan värimaailmassa ja kuvastossa on joitain kovin rauhoittavaa. Temperan ja öljyn murretut sävyt virtaavat kohti tuntematonta. Jälkikäteen ei ihmetyttänyt, kun luin Merenmiehen uskonnollisuudesta. Se kietoutuu kauniin ymmärrettävästi maalauksiin.
Elina Merenmies: ”No siis minulla on tapana aina sanoa oppilaillekin, että epätoivo on kiellettyä. Sinne ei mennä, siellä ei vellota, sinne ei edes vilkaista.”*
Aamu, 2013, Jukka Korkeila. Taiteilija räiskyy ja kuvaa. Pidän hänen maalaustyylistään ja väreistään. Mutta Korkeilan maailma on sen verran alleviivaavaa, että jätän kuvaston muiden arvioitavaksi. Siveltimen jälki miellyttää kovasti, mutta aihepiiri ei niinkään kosketa.
Jukka Korkeila: ”Taide on niin tärkeää, että tarvitsee unohdusta.”*
Yksityiskohta Anna Retulaisen työstä Nimetön (punakaaliasetelma), 2005.
Anna Retulainen: ”Maalaukset
Miksi en maalaa ihmisiä?
Minä en ole kiinnostunut ihmisistä. En millään tavalla. En koe, että ajatusten ja tunteiden kuvaamiseen tarvitaan ihmisen kuvaa, enkä itse pidä ihmisten kuvia kiinnostavina. Maalaan yksinäisyyttäni, hiljaisuutta. Hiljaisuus voi olla räiskyvää ja voimakasta, mutta se on hiljaa. En kaipaa kommunikointia toisten kanssa, en jaettuja hetkiä, tunteita tai ajatuksia.”*
Näyttelystä kirjoitettu Nautinto-kirja ”taiteellisen syvällisine sfääreineen” ja tulkintoineen ei puhuttanut yhtä paljon kuin itse näyttely. Anna Retulaisen sisäänpäin kääntynyt kommentointi sai näkemään hänenkin työnsä eri tavalla kuin aikaisemmin. Ennen olin kokenut, että maalaukset on helppo vastaanottaa, pidän niin kovasti hänen sulavasta maalausjäljestään. Kirja vakuutti vanhasta toteamuksesta, että taidetta saa kokea juuri niin kuin itse haluaa. Taustalla ei tarvitse olla kaikkea informaatiota taiteilijan omista ajatuksista ja tuntemuksista. Tässä kolmen taiteilijan Nautinto-kirjassa idea on mainio, mutta kuraattorien komppaama taideskene omine syövereineen saa ottamaan muutaman peruutusaskeleen kohti arkielämän valoja. Ja se on minun kokemukseni, kukin voi löytää omat teoksensa näyttelystä.
Anna Retulaisen maalauskirjojen selailu oli erityisen nautinnollista: valkoisin hansikkain pääsee sukeltamaan maalauksellisten viivojen pariin.
Modernismin edelläkävijän Tyko Sallisen (1897-1955) tuotannossa on nähtävissä selkeästi vaihtuvat tyylikaudet. Kauniit maisemamaalaukset, muotokuvat ja heleä väripaletti vaihtuvat sittemmin tummasävyiseen kuvamaailmaan, joka kuvasi uskonnollisia ristiriitoja ja suomalaista rahvasta. Helsingin taidemuseoon Sallisen näyttelyn kuratoinut Tuula Karjalainen on kirjoittanut taiteilijasta kiehtovan elämänkerran. Peintre Tyko Sallinen (1879-1955) venait d’un milieu populaire à l’époque où la peinture était un privilège de la classe supérieure. Sa première femme Helmi Vartiainen était également peintre et modèle de l’artiste. Le voyage de neuf mois à Paris fut productif et marqua le travail de Sallinen. Il fut le pionnier du modernisme finlandais. L’exposition de Sallinen à HAM Tennispalatsi jusqu’au 27 août.
”Sallisen värit soivat, laulavat ja elävät” /Tuula Karjalainen, näyttelyn amanuenssi
Lestadiolaiseen räätäliperheeseen syntyneen Tyko Sallisen elämä oli värikästä ja ristiriitaista. Taiteilijan taival aikaisemmin vain varakkaiden porvarisperheiden lapsille varatussa ammatissa toi Suomen taiteeseen merkittäviä vaikutteita. Sallinen muokkasi käsitystä siitä, mitä aiheistoa oli sallittua maalata. Tyko Sallisen vaimostaan Mirristä eli Helmi Vartiaisesta maalaamat muotokuvat -jopa imettämässä- kuuluvat taiteilijan merkittävimpiin teoksiin. Sallinen kohautti monella rintamalla, mm. töittensä aiheilla, riitaantumalla kansallistaiteilija Gallen-Kallelan kanssa ja yleisellä hummailulla. Ensimmäiseltä Pariisinmatkalta Sallisen mukaan tarttui uudistunut väripaletti. Hän osasi kerätä ympärilleen taiteilijatovereita ja toimia johtajana.
Sallisen perhe-elämään liittyi paljon eripuraa ja traagisia käänteitä. Jos taiteilija olikin nimittänyt hummailevat kaverinsa ”suruttomiksi” lestadiolaisten ei-uskovaisista käyttämän nimityksen mukaan, aiheutti hän itse paljon surua ensimmäiselle vaimolleen. Tyko lähetti Helmin tietämättä vanhimman lapsen Kööpenhaminaan. Parin erottua Sallinen avioitui Katarina Tschepurnoffin kanssa, välit tyttäriinkin olivat kaikkea muuta kuin auvoisat.
Kaksi puuta, 1911 ja yksityiskohta teoksesta Kalpea aurinko, 1911
Marraskuun ryhmä
Miehinen taiteilijaryhmä marraskuulaiset kuvasivat arkista ja sisällissodan haavoittamaa kansaa ilman ihannointia. Sallisen maalausten heleät sävyt vaihtuivat savenharmaaseen, ruskeaan ja mustaan. Aihepiireissä kuvattiin tavallisia ihmisiä ja Sallisen ankaran uskonnollisesta lapsuudesta kumpuavaa kuvastoa. Fyysisen kurituksen ja hartauden yhteentörmääminen lapsuuden kodissa ei ollut vaikuttamatta myös taiteeseen. Jytkyjen ja Hihhuleiden sisältö oli hyvin erilainen kuin raikkailla väreillä leikittelevien modernististen teosten.
Saarnaaja, osatutkielma Hihhuleihin, 1918.Omakuva, 1911 ja Omakuva hattu päässä, 1942. Nuoruuden hennot hahmotelmat ovat vaihtuneet tasaisempaan siveltimen käyttöön.
TYKO SALLINEN -SUOMALAINEN TARINA
Näyttelyn kuraattori Tuula Karjalainen on kirjoittanut kirjan Tyko Sallinen Suomalainen tarina. Karjalaisen sujuvaa tekstiä on nautinto lukea sen ansiokkaan taustoituksen ja kikkailemattoman, elävän kielen vuoksi. Sallisen elinoloja peilataan kiinnostavasti aikakauden yhteiskuntaoloihin ja naisen asema tuodaan myös esiin arjen ja taiteen kuvauksessa. Toisaalta Karjalainen muistuttaa teosten olevan tulkittavissa ilman ainaista suodatusta taiteilijan elämänvaiheiden kautta.
Taidehistorijoitsija Tuula Karjalaisen kirja Sallisesta on antoisaa luettavaa. Vasemmalla kuva työstä Saaren Anni. Sallisen tukija Stenman lahjoitti sen Ateneumille, mutta pari viikkoa siellä esillä ollut työ palautettiin Stenmanille saatesanoin, ettei työ tule toimeen taidemuseon muiden töiden kanssa.
