Kirjoittamisesta

L I L O U 's Kirjoittamisesta

Mitä uskaltaa sanoa, mitä haluaa sanoa? Kuka lukee kirjani ensimmäisenä – voinko koskaan olla näin paljaana kenenkään edessä kuin ihmisten lukiessa kirjaani?

Romaania kirjoittaessani aloin alkuun vain nauttia sanoista, prosessin edetessä oma mieli alkoi kieppua varsinaisessa vuoristoradassa. Hetkellinen euforia, että kyllä tästä vielä jotain syntyy, vaihtui välillä kauhuun: kuinka voin koskaan uskaltaa luetuttaa tekstiä kenelläkään!

Aloin kirjoittaa romaania toissa keväänä ja varasin sille alkuun perjantait, sitten pitkät viikonloput, pian illatkin ja lopulta vajosin kokonaan kirjoittamisen maailmaan. Ihmeellinen eristysaika sujui täysin omassa maailmassa, jossa elin tekstissä ja kotona alettiin huomauttaa, että palaanko vielä joskus samalle planeetalle lasteni kanssa.

Ensin huolestutti, että mitä saa ja voi sanoa. Ystäväni oikaisi jo alkumetreillä: “Älä mieti ketään, kunhan kirjoitat. Sun ei tarvitse rajoittaa itseäsi tässä vaiheessa, muuten jumitat siinä, että mitä kukakin saattaisi sanoa.” Tämän neuvon ansiosta teksti alkoi kulkea. Aloin mennä kohti teemoja, joista olin halunnut kirjoittaa. Kirja on autofiktio ja kaikki siinä seikkailevat keskeiset hahmot tietävät olevansa paikalla – tai ovat saaneet mahdollisuuden lukea sen, heh!

Luonnos päiväkirjassa
Viitisenkymmentä päiväkirjaa ja monta laatikollista kirjeitä toi eteeni sanoja, joissa piirtyi ennen kaikkea haaveilusta täyttynyt nuoruus ja ihmisten kavalkadi. “Mä en kyllä tiedä ketään, joka ois oikeesti niin kiinnostunut ihmisistä, kuin sä!” sanoo ystäväni tosielämässä.

Aloin lukea runoja: e.e.cummings, Saima Harmaja, Edith Södergran, Allen Ginsberg, Pentti Saarikoski, Anna Ahmatova, Helvi Hämäläinen, Gustave Flaubert, Arthur Rimbaud, Hal Sirowitz, Sylvia Plath, Fernando Pessoa, Leif Färding, Charles Baudelaire ja monet muut runoilijat saapuivat seuraani kirjahyllystäni. Kirjakasat täyttivät ammeen reunat ja sohvan, juoksulenkeillä ranskalainen musiikki raikasi kuulokkeissani Mc Solaarista Serge Gainsbourgiin. Runot ja musiikki inspiroivat oman äänen tuottamisessa. Heleän alkuinnostuksen jälkeen kirjoittaminen muuttui vuoristoradaksi, mutta enimmäkseen koin yölliset kirjoitussessiot innostaviksi. Sanojen kokoaminen, kuinka ne etsiskelevät toistensa luo, on kiehtovaa ja ominta itseäni.

Kun tekstissä oli vaikein jumitus, minua auttoivat keskustelut taiteen säröistä. Olin vierastanut muutamaa lukemaani huolella rakennettua romaania, joissa kaikki oli kohdillaan, mutta mikään ei ollut koskettanut. Näitä säröjä ajattelemalla pääsin eteenpäin siihen, mihin olin halunnutkin edetä.

"may my heart always be open to little birds, who are the secrets of living" e.e.cummings
e.e.cummings on lempirunoilijani. Ensimmäistä kertaa vuosiin luin runoja oikein urakalla, etsin sanoja, ihailin sanapareja, kuinka yhteen lauseeseen voidaan mahduttaa paljon.

Suurin muutos kirjoittamisen aikana oli katse itseeni. Kun olen luetuttanut tekstin nyt riittävän monella ihmisellä ja keskustellut siitä heidän kanssaan, niin pystyn myös seisomaan kirjani takana. Tajuan myös, ettei ensimmäisestä kirjastani olisi voinut tulla toisenlainen kuin opus nyt on. Teemoissa olen halunnut käsitellä murentuneen lehtialan potkujani juuri niin raakana kokemuksena kuin ne olivatkin. Irtisanomiseni aikaan etsin kirjoja, joissa aihetta oltaisiin käsitelty, mutta ne olivat vain geneerisiä opaskirjoja. Nuoruus, taideopinnot, muoti, perheen perustaminen, ystävyydet ja sukulaisuudet ja niiden kehittyminen tai rikkoutuminen, terapia, kauneus, tunne, kaipuu ja etsiminen.. niissä aiheissa liikutaan.

Kun törmäsin kaupungilla ystäviin ja sanoin ensimmäisen kerran sanat “Kirjoitan kirjaa”, niin tehtyä ei saanut tekemättömäksi. “Siis kirjoitat oikeesti, vai kirjoitat niin kuin kaikki – koska kaikkihan nyt haluu kirjoittaa kirjan?” Heh! Ihmeellistä, mutta samalla luonnollista, kuinka kirjoittamisesta alkoi tulla keskeinen osa identiteettiä.

“Kaikkihan koululaisena kirjotti jotain, mutta sä kirjotit ihan koko ajan.” kommentoi koulukaverini.

Kirjan myötä kävimme ystäväpiirissä keskustelua ikäistemme naisten kasvatuksesta: kuinka monet meistä on opetettu vähättelemään ulkonäköään ja miten vaikea itseään on ajoittain hyväksyä.
Muuttuuko katse itseen ja mitä tapahtuu, kun päättää muuttua? Halusi tai ei, niin kirjoittaminen on tietynlainen terapiarundi, koska itsensä kohtaa siinä niin moneen kertaan.

Luetutin tyttärillä osuudet, jotka liippaavat heitä: “Mä pelkäsin, että tää on jotain ihan hirveetä, mutta se olikin tosi kaunista.” Ensimmäisenä kirjan luki lapsuudenystäväni, ja meitä molempia jännitti järkyttävän paljon. Samoin kävi, kun kirjallisuutta opiskeleva tyttäreni valmistautui lukukokemukseensa: “Eniten jännitti, että mitä jos se on vaan todella huono, niin mitä mä voin sanoa! Mutta onneks se ei ollut; mä tykkäsin eniten aikatasojen liikkumisesta ja kielikuvista, ne oli musta tosi hienoja.” Lukijoita on ollut nyt useita: muutamalle genre on vieras, mikä onkin ymmärrettävää. Näen hyvin, miksi kaikki eivät autofiktiosta välitä. Useampi lukijoista on sanonut, että kieli on hyvää, vie mukanaan ja kuten tytärkin sanoi, kielikuvat ovat hienoja.

On ihanaa oivaltaa, että kaikkien ei todellakaan tarvitse pitää kirjastani. Ajatus vapauttaa jo tässä vaiheessa, kun kirja on valmis, muttei julkaistu. Oli ylellistä saada suoria kommentteja sitä mukaa, kun ihmiset kirjaani lukivat. “Mä aloin itkeä kohdassa x, kun se oli niin kaunista.” “Mun teki mieli huudahdella vaikka kuinka monessa kohtaa, että niin just!” Jännästi myös kommenteista pystyi lukemaan mitä eri ystävät pystyivät vastaanottamaan. Moni heistä kun on mukana jonkinlaisena hahmotelmana. “No kyllähän jokainen, joka sut tuntee, tunnistaa tekstistä itsensä ja toisensa jollain tasolla, mutta kyllä sä taiteilijan vapaudella olet kaikkea käsitellyt siten, ettei kukaan ole oikean elämän hahmo, vaan tyyppien summa.”

Ajattelin pääseväni Pariisin tuttuihin kortteleihin kirjoittamaan, mutta toisin kävi. Helsingin puistot ja rakkaan saaren kalliot olivat kirjoituspaikkoina yöllisen olohuoneen lisäksi. Nauratti kun ranskalainen Gallimard-kustantamo oli viestinyt, että heille tulee covid-ajan jäljiltä 50 käsikirjoitusta päivässä: “Lukekaa, älkää kirjoittako!”

“Mutta sen mä vaan sanon, että tolla sun luonteella ei minkäänlainen itsensä markkinointi onnistu!” sanoi eräs tuttuni ja oikeassa hän onkin. Aloitetaan useamman lukijan toistamalla sitaatilla:

“Poikkeuksellisen avointa, kauniita kielikuvia ja teksti imaisee mukaansa.”

Avoimuus on varmaan yksi määrittävimpiä piirteitäni, joten sinänsä ei yllättänyt, että tätä kirjankin kohdalla kommentoitiin. Sain myös kysymyksen, että kaduttaako avoimuus. Ei todellakaan! Koska se on ainoa tapani olla, kysymys tuntui aivan absurdilta.

“Tiesin, että osaat kirjoittaa, mutta nuo rivit olikin jotain aivan muuta. Haluan uppoutua tarinaan.”

“Sun tapasi kirjoittaa on tuore ja kaunis.”

“Avoin, rehellinen, hätkähdyttävä, kiehtova! Kirjoitat, että elämä on parhaimmillaan ihmisten kohtaamisia. Jälkiä jää.”

“Kirja ei oo helppo, jos yhtään tuntee ja ajattelee.”

Rakkaudentunnustus L I L O U 's #lilous #turunsaaristo #archipelago #archipelfinlandais #saaristonrengastie @KPohjanvirta
Kirjoittamiseni maisemaa.
Kuvittelin kirjoittavani Pariisissa, mutta kaupunki piirtyi sivuilleni vain muistin varassa. Toisaalta se on mielessäni niin tiiviin lähtemättömästi, että pystyn siirtymään Pariisin kaduille mielessäni helpostikin.
Kotikortteleiden kiertäminen Hietalahdessa ja Ruoholahden kanavan ympärillä sekä Hietsun rannoilla on saanut tekstin kulkemaan silloin, kun se on vastustellut. Saarimaisemassa kaikki asettuu aina oikeisiin mittasuhteisiin, siellä tekstilläkin on oma rauhansa löytää uomiinsa.

Tässä on vielä pitkä matka ennen kuin teksti saadaan kansiin, mutta aion kuitenkin iloita, että olen saanut kirjan kirjoitettua. Seuraavaa projektia on ollut helpompi aloittaa: kirjoittaminen on keveämpää, prosessi tutumpi ja alitajunta osaa ohjata eteenpäin. Ehkä seuraavaa kirjaa pitää kirjoittaa Pariisissa, koska se kertoo Helsingistä, ja saan käänteisesti katseltua kotikaupunkia toisesta suosikkipaikastani.

Täytyy palata pikkuhiljaa samaan todellisuuteen kuin muutkin. Kirjoitan uutta kirjaa – ensimmäistä ei ole vielä julkaistu ja siinä kestää. WSOY:ltä tuli juuri vastaus: “ilmeisistä ansioista huolimatta emme julkaise kirjaasi Hyvien ihmisten taloon mahtuu aina yksi lisää“. En silti lannistunut, koska aion iloita siitä, että teksti on tullut kirjoitettua ja saan sommitella uutta. Jotain kautta teksti täytyy kuitenkin saada kansiin, palataan, pus!