Hyvien ihmisten taloon mahtuu aina yksi lisää – vai mahtuuko?
Kirjani Hyvien ihmisten taloon mahtuu aina yksi lisää on ilmestynyt.Voi iloa ja onnea, kun luette opustani. Olen todella kiitollinen kaikille, jotka tulivat julkkareihin, ovat esilukeneet, lukeneet, kommentoineet. Hyviä ihmisiä on paljon. Kirja on omistettu pariisilaisen supermarketin kassalle Marjorielle, mutta tietenkin se on omistettu kaikille teille, lukuisille hyville ihmisille!
Neuvostohotellin oudosti hajustuneessa huoneessa on niin hauraanoloinen betoniparveke, että sille tuskin uskaltaa astua. Lakanat löyhkäävät raskaasti pesuaineelta ja mahorkalta, lemakkaa on vaikea karkottaa mielestä unessakaan. Korkeiksi kasvaneet männyt ylettyvät parvekkeen tasalle ja meri välkkyy puiden välistä.
Nälkä kalvaa mielessä, vaikka Suomesta on lähdetty vasta vajaa vuorokausi sitten ja hedelmät on pitänyt syödä hyvissä ajoin ennen Vaalimaan rajaa. Tummien luumujen mehukkaana tihkuva makeus maittaisi nyt uudelleen. Nälästä huolimatta nukahdan turvallisuuden tunteeseen, sillä ajattelen olevani omieni parissa. Hotellihuoneen wc vuotaa kovaäänisesti, ja kaikki muukin on länsimaisen teinin silmissä viallista. Pitkien käytävien matot ovat reunoista rispaantuneet ja kerrossiivooja kurkistelee kopistaan vihaisena huivi päässä, napitettava siivoustakki yllään joka kerta, kun huoneiden ovi käy. Käytävässä on pimeää, vain päätyikkunoista kajastaa kesän valoa.
Meitä on matkalla monta, kaikki samasta suvusta. Kummallisesti haisevassa maassa, joka on kuitenkin puheissa omamme. Minä olen Helkan kanssa hotellihuoneessa kuin kotonani. Hän on isoäidin sisko, moderni lakinainen, joka saa puheeseensa täällä Kannaksella sukulaisten seurassa erikoiselta kuulostavan mie-vivahteen. Koskaan en ole Bulevardilla tai Munkkiniemessä kuullut tätä kaikua hänen suustaan. Keskellä yötä Helka herättää minut:
– Kuunsilta! Herää katsomaan kuunsiltaa!
Enemmän kuin kuunsiltaa hätkähdän intiimiä hetkeä, kunpitkät yöpuvut yllämme puhumme menneestä Kannaksen ajasta.
….. jatkoa kirjassa..
Kirjoittaminen on ihanaa. Joten tietenkin on jännittävää, kun saa ensimmäisen kirjansa ilmoille. Olen todella kiitollinen kaikista palautteista, joita olen teiltä saanut. Sanat soljuvaa, avointa, rohkeaa ovat toistuneet kommenteissa. Kirjani on yksi näkemys todellisuudesta. Ja nyt voin hyvillä mielin jatkaa seuravaan kirjani kirjoittamista. Kirjoittamisen prosessi on muuttunut ja vapautunut, kun sain ensimmäisen tuotokseni kirjailtua. Kiitos, kun luette! <3!!!
Pilapiirtäjä Jyrki Vainio toteaa, että on mahtavaa, kun saa piirtää koko päivän. Hänen töitään julkaistaan viikoittain Ilta-Sanomissa, Turun Sanomissa ja pääkaupungin paikallislehdissä. Vielä toiveissa on saada piirroksia yksien kansien väliin.
Jyrki Vainio on kotoisin Turun saaristosta, vanhassa puutalossa asuminen tuntuu siksi luontevalta.
”Kauheinta olisi olla vanha ja miettiä, että olisinko voinut, jos olisin uskaltanut yrittää”
Harvoin tapaa ihmistä, joka kertoo itkevänsä onnesta ajatellessaan elämäänsä. Niin pilapiirtäjä Jyrki Vainio kuitenkin kuvaa elämäntilannettaan kotonaan valkoisessa, vantaalaisessa puutalossa, jossa yhdeksänkuinen poika konttaa lattioilla. Vaimo, juhlapukusuunnittelija Aurora Raiskinen on juuri avannut uuden liikkeen Helsingin Museokadulla.
Vainio kertoo elättäneensä itsensä kaksi vuotta pelkästään pilapiiroksia tekemällä, aiemmin piirtämisen rinnalla on kulkenut opetuskeikkoja ja kirjoittamista. Alkuun pääseminen ei ollut vaikeaa, sillä Vainio oli saanut sarjakuviaan esille jo lukiolaisena Turussa. Hän päätti jo tuolloin yrittää piirtämistä tosissaan. Mutta pääseminen tilanteeseen, jossa tällä työllä elää, on vaatinut 20 vuotta julkaisemista. Lapin yliopistosta Jyrki Vainio hakeutui vaihtoon Amerikkaan, jossa collegessa toimi journalistiopiskelijoiden ammattimaisesti toimittama sanomalehti. Vainio tuumi tekevänsä sarjakuvia opiskelijaelämästä, mutta 9/11 iskujen mainingeissa alkoi syntyä kantaaottavia pilakuvia.
Piirtäjän työ vertautuu Vainion mukaan ”mihin tahansa toimistotyöhön”. Luovassa työssä on haastetta, kun harrastuksesta tulee ammatti ja sitä tehdään silloinkin, kun ei huvittaisi. Jyrki Vainio sanoo kuitenkin olevansa tyytyväinen saadessaan tehdä työtä ammattipiirtäjänä ja tunnistaneensa itsensä haaveineen oikein.
Kotona on flyygeli ja flyygelin päällä Sibeliuksen kuva.
”Pilapiirroksen perusluonne on pelkistää ja kiteyttää”
Amerikkalaisten karikatyyreissä kuvat ovat vakavia ja voimakkaalla tavalla kantaaottavia. Siellä on täkeää, että ilmaistaan päivittäin jokin voimakas mielipide, huumori on siinä vain yksi keino. Suomessa kuvat ovat lähtökohtaisesti humoristisempia: ”Aikanaan lehdissä oli paljon uutisaineistoa ja vähän mielipideaineistoa. Nykymaailmassa ei olekaan muuta kuin mielipiteitä, niin että onko silloin vähän vanhanaikaista, että (piirroksessa) on hirveän räksyttävä, voimakas mielipide? Kuuluisi ymmärtää molempia puolia, olla keskustevampi.”
”Yritän saada ihmisiä käsittelemään viestitulvaa.” Vitsin mekaniikalla asioita voidaan kääntää päälaelleen ja pilakuviss aihe kerrotaan napakasti, iskevästi ja selkeästi. Jyrki Vainio ideoi nopeasti: ”Ammatin luonne on, että täytyy itse keksiä ideat. Pilapiirtäjä David Low sanoikin, että aina kun kommentoidaan että hyvä piirros, tarkoitetaan että hyvä idea, eikä miten se on piirretty.”
Vanhoilla sarjakuvapiirtäjillä on tarinansa eksklusiivisista mustekynänteristä. Jyrki Vainion teräarsenaali on peräisin vanhan kansakoulun välinevarastosta. Nyt ollaan tilanteessa, jossa ensimmäistä kertaa tussipullo on kulunut piirtämällä, eikä kaatumalla.
”Uderzoa olen lukenut läpi koko elämän”
Vainion tyyli piirtäjänä on saanut vaikutteita eri maista. Pilakuvaformaatti on amerikkalainen, huumorintaju tulee brittikomediasta ja piirustustyyli ranskalais-belgialaisesta perinteestä. ”Suomalaista on se, että täällä olen altistunut näille kaikille vaikutteille.” Ranskalais-belgialainen sarjakuvaperinne on vaikuttanut Vainioon voimakkaasti. André Franquin ja Albert Uderzo ovat koko elämän mittaisia suosikkeja, jotka kamppailevat keskenään kärkipaikasta. ”Arvostan heissä äärimmäistä liioittelua ja hyvin tarkkaa realismia samaan aikaan. Itselläni on pottunokka-piirustyyli, mutta haluan rinnalle realistisempaakin jälkeä.” Vainio kuvailee omaa tyyliään.
Jyrki Vainio kertoo innolla keräilemistään töistä. ”Uuden Suomen Matti -sarjakuvan piirtäjä Erik Vasström on lähes suomalaisten sarjakuvapiirtäjien suojeluspyhimys. Piirtäjä ja päätoimittaja joutuivat vankilaan, kun kuva loukkasi tsaaria.” Tarinat jatkuvat Gallen-Kallelan, Mika Waltarin ja Asmo Almon kautta Albert Engströmin kuvaan Sibeliuksesta taiteilijan ja säveltäjän nimikirjoituksilla.
”Estoitta nautin, että kuva on painettu paperille”
Päivälehteen piirtäminen sopii Vainiolle ja perhe-elämälle. ”Olen deadline-taiteilija”, hän toteaa. Yöllä ei voi enää piirtää, kun piirustus pitää toimittaa tiettyyn hetkeen mennessä. On myös nautinnollista, että piirtäjän illalla lehteen lähettämä kuva on seuraavana päivänä maan jokaisessa lehtipisteessä. Siinä on piirtäjälle jotakin taianomaista.
Koti on täynnä kirjoja ja tauluja. Kuvatessaan tietään piirtäjäksi, kertoo Vainio samalla sarjakuvan historiasta. Seinillä on monen idolin töitä ja kasvavassa kokoelmassa on niin signeerattuja printtejä kuin alkuperäistöitäkin. Vainio on kerännyt enenevässä määrin kotimaisten piirtäjien töitä Tove JanssonistaEdelfeltiin. Kokoelmaa yhdistää se, että työt on tarkoitettu julkaistaviksi.
Kahden taiteilijan kodissa kattava sarjakuvakirjasto koostuu Jyrki Vainion ja Aurora Raiskisen tahoillaan keräämistä kokoelmista.
”Useimmiten piirtäjältä kysytään rajoista”
Tekijänä Vainio kokee olevansa huonoin vastaamaan piirtäjän rajoista. Ne on saattanut itse sisäistää huomaamattaankin. Jyrki Vainio kertoo tulleensa alalle poikkeuksellisen valmistautuneena, sillä hän haastatteli opiskeluaikoina iltapäivälehtien ja Hesarin piirtäjiä. Rajat olivat tuolloinkin käsittelyssä. Ainakaan julkaisijoiden taholta Vainio ei koe saaneensa rajoitteita. Lukijapalautetta hän kertoo saavansa kiitettävästi twitterin kautta, @JyrkiVainio.
J. L. Runebergin (1804-1877) kotimuseossa Porvoossa on talvisena aamuna hiljaisen rauhallinen tunnelma. Asunto on autenttisessa asussa, restauroituna, mutta samanlaisena kuin asukkaittensa jäljiltä. Pariskunta oli muuttanut Helsingistä Porvooseen Runebergin saatua sieltä kaunopuheisuuden lehtoraatin. Talossa oli eloa kuuden pojan ja lukuisten vierailijoiden aikana. Runebergin puoliso Fredrika Runeberg oli Suomen ensimmäisiä naispuolisia sanomalehtitoimittajia. Hän kirjoitti salanimellä Helsingfors Morgonbladiin ja ajoi naisten oikeutta sivistykseen. Le poète finlandais Johan Ludvig Runeberg habita à Porvoo de l’an 1852 jusqu’à sa mort en 1877 avec sa femme Fredrika. Runeberg créa l’identité morale de la nation avec son oeuvre Les récits de l’enseigne Stål dont le premier poème est l’hymne national finlandais. Il fut respecté par ses contemporains et on fêta l’anniversaire de Runeberg déjà de vivant et aujourd’hui encore le 5 février. Le musée se trouve à Porvoo, Aleksanterinkatu 3.
Runebergit tapetoivat asunnon muutettuaan sinne vuonna 1852. Salissa on ainoa alkuperäinen tapetti, muut on tehty mallin mukaan. Perhe asutti koko taloa, poikien muutettua kotoa toinen pääty asunnosta vuokrattiin.
Tässä ketunnahkakamarissa Runeberg otti vastaan herravieraita. Viereinen huone oli Fredrikan huone.
Runebergin kokoelmissa on noin tuhat nidettä, kirjailija piti mm. antiikin runoilijoista, Miguel de Cervantesista, Willian Shakespearesta, Ludvig Holbergista ja Walter Scottista.
Salin hämyisä tunnelma talvisena päivänä: monet kipsiveistoksista ovat Runebergien pojan Walterin tekemiä.
Kansallisrunoilijan halvaannuttua ja Fredrika Runebergin kuurouduttua talo hiljeni vieraista. Parin kuusi poikaa olivat muuttaneet kotoa ja vanhempien kuoltua he myivät talon valtiolle, jotta siitä tehtäisiin museo.
Biedermeier-tyyli hallitsee sisustusta, Fredrika oli myös kekseliäs muokkaamaan huonekaluja.
Walter Runeberg on veistänyt patsaat isästään niin Helsinkiin kuin Porvooseen.
Kukkia oli sekä sisällä että puutarhassa, osa niistä on Fredrikan pistokkaista.
Kotimuseo Porvoon Aleksanterinkatu 3:ssa on auki Runeberginpäivänä 10-19 (vapaa pääsy), huhtikuun loppuun museo on auki ke-su 10-19, kesällä auki joka päivä 10-16. Lippujen hinnat löytyvät museon sivulta.
on soinut päässäni, kun otin hyllystä kasan runokirjoja twitterin runokirjakeskustelua varten. Olikin kulunut aikaa siitä, kun olen viimeeksi runoihin tarttunut. Lause on kotoisin E.E. Cummingsin runosta ja on kiinnitetty keittiön seinäämme. Le poème d’E.E. Cummings me hante: ”may my heart always be open to little birds who are the secrets of living”, on peut y sentir l’enfance heureux de l’écrivain américain. Il a eu la possibilité de retrouver le monde sans soucis, de se sentir ouvert. Ça me fait chaud au coeur d’entendre des choses aussi heureuses.
may my heart always be open to little birds who are the secrets of living
Ihanan lauseen taustalta on kiva kuulla kaikua itse runoilijan elämästä. E. E. Cummingsista nimittäin mainitaan runokirjan alustuksessa, että hänen lapsuutensa oli poikkeuksellisen onnellinen. Kuinka ihanan poikkeuksellinen huomio!
Toinen lause, joka aika ajoin nousee mieleeni on Reiner Maria Rilken lause, jota Woody Allenin elokuvassa Another Woman pääosaa näyttelevä Gena Rowlands toistelee:
”You must change your life. You must change your life.”
Kenelläpä ei välillä tulisi radikaalistikin moisia mietteitä, että jotain on muutettava. Muita ihania kirjoja hyllyssäni ovat mm. Fernando Pessoan Hetkien Vaellus, Leif Färdingin Valitut runot 1971-1984 ja Hal Sirowitchin vitsikäs Terapeuttini sanoi -runokirja.
Sain vihdoin käsiini Prisca Leclercin Tarte Tatin -keittokirjan. Todella kauniiseen kirjaan on mukava uppoutua fiilistelemään ranskalaisen keittiön makuja ja tunnelmia. Monet tutut reseptit löytyvät kirjasta ja syksyn aikana tehtailemiini juurespatoihin ja -keittoihin tuli vaihtelua, kun kokeilimme kirjan resepteistä nopean aurajuustopastan. Se teki kauppansa koko perheelle. J’ai adoré le livre de cuisine Tarte tatin – le grand livre de la cuisine française de Prisca Leclerc. Les photos sont super-belles, j’aimerais bien qu’il y ait une photo de tous les repas! On peut déguster les beaux plats juste en lisant les recettes. J’aurais voulu continuer à apprendre encore plus et trouver les atmosphères françaises de Leclerc.
Tarte tatin – ruokakirjan houkuttelevien kuvien siivittämänä voi matkustaa ranskalaisiin makuihin. Ainoa miinus, jonka kirjalle annan, ovat reseptit, joissa ei ole kuvaa ruokalajista. Nämä reseptit tuppaavat ruokakirjoissa jäämään vaille huomiota, kun ruokaa ei voi visualisoida. Lisäksi à:n aksentti on kirjassa väärin päin. (Luin vähän aikaa sitten kasan suomalaisia ja ruotsalaisia sisustus- ja ruokalehtiä. Oli kumma juttu, että jokaisessa ruotsalaislehdessä à oli aina kirjattu oikein, suomalaisissa vain harvoissa poikkeustapauksissa oikoluku oli osunut à:n kohdalla oikeaan. Oma ranskanikaan ei ole mitään Flaubertia, mutta tämä toistuva erhe voisi jo lehdistössä korjaantua!) Le livre de Prisca Leclerc capture bien les saveurs de la cuisine française.
Pariisislaistorit ovat suosikkipaikkojani. À Paris j’ai hâte de retrouver les marchés: je préfère le marché bio de Boulevard Raspail, le marché Ponclet et le marché d’Aligre.
Tuoreet, hyvät raaka-aineet innostavat kokkaamaan. Les ingrédients simples dans la cuisine.
Aurajuustokastike tagliatellelle syntyy erittäin helposti: pari valkosipulinkynttä kuullotetaan pannulla, lisätään kerma, pippuria ja murennettua aurajuustoa. Mausteeksi tuoretta timjamia tai rosmariinia. Meillä on jäljellä parvekkeella villiintynyt rosmariinipensas, josta laitoin mukaan pienen oksan. En halunnut mausta liian vallitsevaa ja rosmariini antoikin hienostuneen kaiun kastikkeeseen. J’ai essayé les tagliatelles au fromage bleu. La recette est facile et bon: on fait cuire deux gousses d’ail dans une poêle avec de la crème et du poivre et on ajoute du fromage bleu. (Du thym ou du romarin). On sert la sauce avec les tagliatelles.
Ateneum taiteilijat -kirjasarja aloitetaan museonjohtaja Susanna Petterssonin sanoin ”itseoikeutetusti” Helene Schjerfbeckillä. Museossa on taiteilijalta yli kaksisataa teosta luonnoksista ihailtuihin omakuviin. Taiteilijaa myös tutkitaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ruotsalainen taidehistorioitsija Lena Holger on kiertänyt tutkimassa Schjerfbeckiä tukholmalaisista pankkiholveista St. Ivesiin. Tuloksena on tiivis kirja, jossa erityisesti kiinnostaa Schjerfbeckiin eri aikoina vaikuttaneet taiteilijat ja kirjailijat.
Toipilas-teoksessa voidaan Holgerin mukaan nähdä sydänsuruista toipuva Schjerfbeck itse. Taiteilijan lemmenelämästä on eri tutkimuksissa esitetty spekulaatioita ja hänen kihlattunsa on aiemmin oletettu olevan englantilaistaiteilija. Schjerfbeck ei maalannut aikalaistensa tapaan kansallista kuvastoa, vaan arkisempia kohteita.
Valokuva Helene Sjerfbeckistä ja omakuva vuosilta 1884-1885. Tapa, jolla taiteilija omakuvasarjassaan kaivautuu omaan katseeseensa, on kaukana nykyhetken selfie-kavalkadeista.
Taiteilijan talousvaikeudet ovat olleet aimminkin tiedossa. Mutta spekulaatiot sulhasesta ovat olleet toisensuuntaisia. Kuvassa Helene Schjerfbeck on takana keskellä, lattialla taidehistorioitsija Holgerin Schjerfbeckin kihlatuksi olettama ruotsalaistaiteilija Otto Hagborg. Holger päätyi tähän päätelmään taiteilijan lähipiirin kirjeenvaihdon perusteella.
Seuraavaksi Scjerfbeckin taidetta voi nähdä Turun taidemuseossa 16.9. alkaen aina tammikuun loppuun. Kirjassa on myös piirustuksia, jotka vallottavat taiteilijoiden kädenjälkeä eri näkökulmasta kuin valmiit maalaukset.
Taidehistorioitsija Lena Holger on tutkinut Helene Schjerfbeckiä 70-luvulta lähtien. Tutkimuksen kohteena ovat nyt pohjoismaiset naistaiteilijat, jotka työskentelivät Pariisissa 1800-luvulla.
Otin vihdoin aikaa lukea Marimekko – suuria kuvioita -kirjan. Opuksen ansiona on kotimarkkinoilla maineeltaan järkälemäisen yrityksen valottaminen monilta puolilta. Haastatteluja on pyydetty keskeisiltä yhtiön historiaan vaikuttaneilta tahoilta. Osa heistä on puhunut suorasanaisestikin ja eri katsantokannoille on annettu kirjassa kiitettävästi tilaa henkilöitä tai tapahtumia riepottelematta. Itseäni kiinnosti kuka kulloinkin on istunut hallituksessa, miten toimintatavat muuttuivat eri toimitusjohtajien alaisuudessa ja mikä lienee Marimekon tulevaisuuden suunta. Yritys kietoutuu suomalaisarkeen ja siksi kirja on hyvin kiinnostavaa luettavaa.
Raikkaat ja iloiset kuosit ovat Marimekon erottautumisvaltti.
Kirjassa käsitellään yrityksen tärkeimmät hetket perustamisesta viime vuoteen. Yritykseen on mahtunut voimakkaita persoonia, erilaisia näkemyksiä ja talouden ailahtelujen painetta. Toimitusjohtaja Mika Ihamuotilan sitaatti kiteyttää Marimekon tuotteiden värikkään hengen:
”Marimekko on protesti näyttämisen, kylmyyden ja ylpeyden ylellisyydelle.”
Mutkaton muotoilu ja ilakoiva värimaailma ovat merkin perimää. Kaikilla meillä on jokin suhde Marimekon maailmaan. Koululaisina luokkani tytöt olivat taksvärkissä Herttoniemen konttorilla, koska koulukaverini äiti työskenteli yrityksessä. Samat vaalealattiaiset tilat painosaleineen tulivat tutuksi myöhemmin monien toimittajakäyntieni kautta. Minusta Marimekossa henki aina dynaaminen tunnelma, jota auloissa roikkuvat komeat kuosikankaat komppasivat.
Kotonani kasvoin värikkäiden marikankaiden ympäröimänä: niitä oli verhoina, seinäkankaina, pöytäliinoina, päiväpeittoina ja vaatteina. Olin lapsena niin Marimekon kyllästämä, että omaan kotiini en yrityksen tuotteita aluksi hankkinut, sittemmin kankaat ovat värittäneet juhliamme pöytäliinoina.
Kenenpä suomalaisen arjessa ja juhlassa Marimekko ei jossain muodossa näyttäytyisi. Useampikin marikankainen mekkoni on ollut omien tyttöjemmekin käytössä, se kertoo 70- ja 80-lukujen tekstiilien laadusta.
”Menestyjät aloittavat lamassa. He uskaltavat. Se tarkoittaa työtä, työtä ja työtä.” /Kirsti Paakkanen
Toimitusjohtaja Kirsti Paakkanen puhui Marimekosta ja Suomen kansasta suurin sanoin. Kansa oli auttanut Paakkasta nostamaan Marimekon laman kourissa menestykseen, Marimekko puolestaan oli pettänyt kansan plagiaatiokohuissa. Kirja Marimekko – suuria kuvioita paljastaa monta kiinnostavaa puolta koko suomalaisesta design-kentästä. Paakkasen ajatukset suomalaisesta osaamisesta ja laadun myymisestä ovat edelleen erittäin kirkkaita ja ajankohtaisia. Osaamisen taso on huikea, mutta vierestä ei aina osata etsiä. Jarrutellaan väärissä kaarteissa, Paakkanen korosti laman aikana isosti tekemistä.
Marimekon näytökset on pidetty Pariisissa Palais de Tokyossa.
Olen huomannut yleisen hyväntahdon toivomuksen Marimekkoa kohtaan: sille toivotaan onnea ja menestystä.
Mallisto mallistolta sitä toivoo, että nytkähdys nostalgiasta nykyhetkeen olisi vielä näkyvämpi.
Istuvuuksissa ja kankaiden laskeutuvuudessa on tapahtunut luovan johtajan Anna Teurnellin ja tj. Tiina Alahuhta-Kaskon kaudella selvää edistystä. Myymälät ovat aina olleet ilmavia ja värikylläisyydessään kutsuvia. Hieno design-perintö kulkee tietynlaisena nostalgiana mallistoissa. Ensi syksyyn on valittu kovin 70-lukulainen linja, joukossa on moderneja, houkuttelevia vaatekappaleita.
Gloria-lehden perustaja Riitta Lindegren kuvaili Marimekon vaatteita mielestäni mainiosti sanomalla, että eri alojen naiset voivat niihin pukeutuneina mennä hyväksytysti hyvin pukeutuneena aamu-tv:n sohvalle. Yleinen tunnistettavuus ja suomalaiseen makuun istuva minimalistisuus ovat varmasti monen mieleen. Itse pidän väreistä ja niiden rohkea käyttö on tervetullutta mari-energiaa.
Omaa Marimekon värittämää nostalgiaa 5-vuotissynttäreiltä mummon pihamaalta, myös pikkuveljellä on Marimekon sortsit.
Lisähuomiot
Irrallisena kommenttina mainitsisin kirjan osiot, joissa törmätään pörssiyhtiöiden viestintään (, jossa toki on omat lainalaisuutensa). ”Yhtiön kanta on, että emme sano mitään, mutta tämä täytyy kuitenkin kirjata”. Kun viestinnän ja tuotannon toivotaan olevan yhä läpinäkyvämpää, voisi se modernisoitua monissa organisaatioissa edes läpikuultavaksi. Jos toisaalla kerrotaan ”tarinaa” ja toisaalla vaietaan, ei uskottavuus ole kummoista – tämä vain sivusointuna, eikä säie koskenut Marimekon viestintää. Marimekon tarinaa on saatu käsitellä kirjassa reilusti eri puolilta ja vaikeuksiakin esiin tuoden. Yritysten viestinnän täytyisi olla kuin Mika Ihamuotilan twitter-tili: asiaa ja inhimillisyyttä samassa osoitteessa. Sillä tarinat syntyvät, eivät kaavamaisella pakoilulla.
Toinen juonne, joka nousi kirjassa esiin on (talous)lehtien valta. Ei ole merkityksetöntä millä tavalla yrityksistä kirjoitetaan. Niin viestintä kuin tiedonvälitys ovat vallan välineitä, joissa sanoilla on suurempi merkitys kuin niiden käyttelijät aina muistavat tiedostaakaan.
Ateneumin näyttely Suomen taiteen tarina koitui suorastaan meditatiiviseksi kokemukseksi. Tämä runsas taidekokoelma on todella kauniisti esillä: jylhät maisemat, potretit, eri aikakausien tyylisuunnat ja tunnelmat sekä ikoniset klassikkoteokset piirtyvät hienosti tummanharmaita seiniä vasten. Suosikkitauluista nauttiessa löytyi viereltä unohtuneempiakin teoksia. Pääsalissa olo oli jopa juhlava: näin upeaa taidetta on maassamme!
L’exposition ’L’histoire de l’art de la Finlande’ jusqu’au 31 janvier 2020 au Musée d’Ateneum, Galerie Nationale de Finlande. www.ateneum.fi. On peut y voir des oeuvres iconique d’Albert Edelfelt, de Helene Schjerfbeck, de Pekka Halonen, d’Akseli Gallen-Kallela et beaucoup d’autres. On découvre la nature et l’histoire de notre pays nordique à travers ses tableaux. L’ensemble est impressionnant, j’étais même émue par la beauté des sales, qui ont été peints en gris foncé. L’accrochage des toiles est très réussi. À recommander chaleureusement!
Suomen taiteen tarina -kokoelmanäyttely Ateneumin taidemuseossa. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen.
Vaikuttava seinällinen potretteja Suomen taiteen tarinaa maallanneista taiteilijoista
Väinö Blomstedt, Auringonlasku (1898) Le coucher de soleil (1898) Photo: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen
Luonto, maamme historia ja taiteen tyylisuunnat piirtyvät upeaksi aihekokonaisuudeksi tummiksi sävytetyissä saleissa
Helene Schjerfbeck, Omakuva (1912). L’autoportrait (1912) Photo: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.
Simbergin Iltaa kohti -maalauksen siveltimen jälkiä katsellessani iloitsen ajatuksesta, että näyttely jatkuu aina vuoden 2020 loppuun. Se myös laajenee nykyisestään kesän aikana.
Edelfeltin Lapsen ruumissaatto ja Simbergin Iltaa kohti -maalaus. Suomen taiteen tarina -kokoelmanäyttely Ateneumin taidemuseossa. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen.
