Pyhäinpäivänä muistetaan lähteneitä läheisiä. Haluan muistaa tärkeitä isovanhempiani erityisesti heidän jättämästään arvomaailmasta, siitä kuinka toisia ihmisiä kohdellaan: kunnioituksella. Tärkeimpänä muistona on kuitenkin läheisyys, jota jaoimme yhteisissä kesissä ja iltapäivissä koulun jälkeen.
”Kaisalle, Pappa”
Kun isoisäni oli sairastunut vakavasti ja rippijuhlani lähestyivät, varoitteli isoäiti, että pappani tuskin jaksaa tulla juhliin. Kun kävelin albassa Töölön kirkon käytävällä (isovanhempieni vihkikirkossa) ja pappa sipaisi kättäni ohi kulkiessani, oli juhlapäiväni kohokohta siinä! Hän oli halunnut ja jaksanut tulla paikalle. Muistan myös muutamat puhelinkeskustelut hänen sairastuttuaan, joissa emme aivan saaneet sanoitettua mitä ajattelimme, mutta tunne välittyi molemmin puolin: olet tärkeä.
Sain isoisältä rippilahjaksi hänen äitinsä vihkisormuksen, muutamaa vuotta aikaisemmin hän antoi minulle myös Uuden Testamentin, joka oli hänellä koko sota-ajan povitaskussa. Nämä kunnianoisoitukset, jotka pappa osoitti minulle lahjoillaan, kantavat lämmintä muistoa, joka minulla on hänestä. Tämä oli meidän henkilökohtainen suhteemme, jonka lämpö ja rakkaus kannattelevat minua edelleen.
Yhteinen maisemani isovanhempien kanssa. Varhaisina aamuina lähdimme papan kanssa kahden kalastamaan, kovallakin tuulella hän jaksoi ohjastaa soutajaansa rauhallisesti. Kauneimpia hetkiä olivat erityisen aikaiset ja sumuiset aamut, kun muut vielä nukkuivat ja saavuimme voittoisasti haukien ja kampeloiden kanssa rantaan muiden vasta heräillessä. Kalojen perkaamisessa ja savustamisessa olin vain seurana, mutta yhteinen aikamme papan kanssa jatkui. Verkkojen selvittäminen oli myös yhteistä puuhaamme. Pappa kertoi minulle hauskoja tarinoita, erästä kallionkoloa en edelleenkään ohita tarkastamatta, ovatko siellä asuvat metsänpeikot paikalla. Isoäidin ruokakello kilisi kallioille ja keräännyimme terassin lämpimille portaille syömään milloin maittavaa kalakeittoa, milloin nokkoskeittoa. Ja oi niitä hetkiä, kun erityisen turskaisena kesänä saimme makkaraa!Taideteollisessa korkeakoulussa legendaarinen muoto-opin luennoitsija Severi Parko pyysi opiskelijoita kertomaan tärkeästä esineestä. Sain kunnian olla yksi niistä opiskelijoista, joiden työn hän valitsi eläkkeelle jäädessään esitelmäänsä. Kyseessä oli tämä pappani antama Uusi Testamentti, joka oli ollut sodassa hänen povellaan. Koska en opiskelijanakaan ollut kiinnostunut tavarasta, tuntui tämä ”esine” helpolta valinnalta henkilökohtaisuutensa vuoksi. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, että olen saanut tällaisen läheisyyden osoituksen rakkaalta papaltani.
